perjantai 27. toukokuuta 2016


Kolmas Kukkanen - Koirahista Kaunehin



Iltaa!
Tiedän, että on taas perjantai, mutta eilen en yksinkertaisesti ollut kotona.
Ajattelin siis postailla, joka toinen torstai, 
ellen jostain käsittämättömästä syystä ehdi joka torstai luomaan jotain uutta tänne.
Tällä kertaa ryhdyin miettimään taas kuvatarinaa, ja sain jotain vihdoinkin aikaiseksi...
Olkaa hyvä, kuvatarinan kolmas osa!















Olin silloin kuuden ikäinen ja minulla oli vielä letit.


Ihastuin kotimme peiliin.


Aluksi ihastuin peiliin sen kehyksien takia.

Pian huomasin etten huomioinut niitä enää ollenkaan.


Olin ihastunut itseeni.

Hiusten pituuteen, 

silmien väriin,

ohueen kaulaan

sekä

virheettömiin huuliini.


Sitä kesti hetken aikaa.

Vähitellen aloin nähdä jotain muutakin.


Sen,

että olin ollut sokea.


Äitini kertoi onnettomuudesta, jota en ollut itse muistanut.

Ja siitä, kuinka lääkäri oli ennustanut tämän.


Näköni sumeni, mutta muut aistini paranivat.

Meillä ei ollut varaa laseihin, joten elämäni rajoittui ääriviivoihin.


Kuuloni parani selvästi.

Aloin myös haistaa ennen tavalliset asiat voimakkaampana.

En osainnut kuitenkaan iloita asiasta.


Niinä päivinä tunsin voimakkaana jonkin vahvan henkilön läsnäolon.

En koskaan tavannut tuota.


Kuka henkilö olikaan,

en nähnyt enää vanhempiani,

en nähnyt enää rakasta isosiskoani,

edessäni oli pelkkä koira.



Koiralla oli isosiskon tuoksu.

Haistin sen voimakkaana.

Samalla tajusin, että isosisko oli valittanut näöstään jo pitempään.





Kuka se henkilö sitten olikin,

aion vielä kääntää tämän häntä vastaan.

Sen, kuinka siskostani ja

kuinka minusta

tuli koira.








Mia: Hän on nukkunut siitä asti kun Madame toi hänet tänne.


Mia: Ei minulla mitään sitä vastaan ole, että hän lepää.
Silti hän tuntuu olevan enemmän kuin seinän takana nukkuva tyttö.
Madamekin on muuttunut huolestuneesta rauhattomaksi...


Madame: Se oli vain pieni ele. Äh, keskity nyt hyvä ihminen.
Mutta silti... Sen jälkeen kun hän on ollut täällä.
Minua vaivaa, onko hän löytänyt matkalaukkuni sisällön.


Madame: Ei, en saata uskoa, että tuo tyttö olisi löytänyt sen.
Tosin, minä hukkasin laukkuni... ja kuka tahansa on voinut löytää sen.
Olen idiootti. 


Violet: *herää* Missä minä olen..? 

Poju: Violet... Olen saanut varmuuden sinä aikana kun olet nukkunut.
Varo sitä kikkarapäätä.


Violet: Mitä? Tiedätkö kuka hän on?

Poju: Tiedän... tai siis en juuri häntä tiedä. Mutta hän muistuttaa isäänsä liian paljon, 
että erehtyisin. Violet... Hänen isänsä sinetöi minut siihen koruun. 
Koru oli jäänyt kai tyttärelleen, sillä muuta mahdollisuutta tähän ei ole.
Tai sitten olen tullut hulluksi.


Violet: Hulluksi? Sinäkö tulisit tuosta hullummaksi? En usko.

Poju: Hahhah, huumorintajua sulla on vielä jäljellä. Se on hyvä. Mutta hei, jos sulla on hyvä olla täällä, ole. Katsoo miten kikkarapää sopeutuu sinuun. Sitäpaitsi sen toisen haju löyhkää koko talossa, joten se peittää hyvin kikkarapään hajun. Siten pystyn itsekin olemaan täällä.


Mia: Madame? Onko sinulla kaikki hyvin?


Madame: *päästää otteensa kepistä*
Ei... minua huimaa. Haluan sängylle, haluan siitä tytöstä eroon.


Mia: Eroon? Mitä sinä nyt?


Madame: Ei... antaa olla vain... anteeksi, en miettinyt sanojani.
Minusta vain tuntuu että hän aiheuttaa minulle vielä kamalan päänsäryn.


Mia: Mitä sinä oikein höpötät? Miten yksi tyttö voi aiheuttaa sinulle päänsärkyä?
Madame.., pitäisikö minun tietää jotain?


Madame: Luulen, että matkalaukkuni sisältö päätyi hänen käsiinsä.
Ja nyt se on hänen sisäällään.
Aivan kuten ensin äitini, sitten isäni.
Pelkään, että tyttöä odottaa sama kohtalo kuin heitäkin...


Violet: Saanko kysyä miten hänen isänsä sinetöi sinut?

Poju: ...saat, mutta et halua kuulla sitä.

Violet: ...*nielaisee* Kerro silti.


Poju: Olen ollut ennenkin ihmisten sisällä.
Ja kuten sanoin jo ensimmäisellä kerralla, jos haluat minusta eroon, sinun on viiltävä itsesi kahtia.
Niin hänen isänsä teki itselleen ja ehti vielä sinetöidä minut ennen kuolemaansa.

Violet: *ei saa henkeä*


Madame: *retkahtaa yhtäkkiä biljardipöydälle*
Mia... minä... me...


Mia: *tiputtaa hätäpäissään kepin lattialle*
Madame, en ehkä täysin ymmärtänyt, mutta älä nyt kuluta voimiasi. 


Madame: En halua uskoa.., että se on yhä elossa...


Poju: Violet, hengitä. Älä nyt vielä sentään kuole. Olet kyllä turvassa ja minäkin vahdin.

Violet: *hengähtää* ...Niin, vielä. Alan kyllästyä vahtimiseesi, Tappaja.
*kyllästyi puhumaan hiljaa*


Mia: Madame... En tiedä kuka on nyt ja kenessä, mutta sinä tarvitset apua. Anna kun autan.

Madame: ...niin.., kiitos, Mia.


Poju: Älä nyt tappajaksi nimittele, hänen isänsä teki sen ihan tietoisesti...

Violet: Ehkä, mutta sinä olit se, joka meni hänen sisälleen!!










Tällä kertaa mäjähti paljon tietoa siitä kaikesta mitä olen tässä kevään aikana suunnitellut^^ 
Mietin jo, kuinka paljon heitän kerralla kehään, mutta tämä määrä tuntui luontevalta. Meinasin jakaa tietoja ehkä kahteen osaan, mutta halusin tehdä sitten yhden pitemmän tarinanpätkän!
Toivottavasti tykkäsitte, meikäläinen palaa viimeistään kahden viikon kuluttua tänne
(se on siis tämän hetkinen pyrkimykseni)!

Olisitte ihania jos kommentoisitte :3

2 kommenttia:

  1. Kiva blogi sulla hei! ^ω^
    Ja kivoja kuvia❤
    ~Kiki
    Www. Dollmacarons.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, kiitos paljon^^
      Ihanaa kun joku kommentoi, erikoiskiitos sinulle :3

      Poista