Edistystä?

Heipsan ihmiset!

Kyllä, rupesin ahkeraksi näin loman kunniaksi. Valvoin viime yönä varmaan kolmeen asti selaillen erinaisia pullipaiheisia sivuja ja miettien pullipjuttujani ja tuli sellainen fiilis, että voisin jopa miettiä kuvatarinan loppumista. Tai ainakin saattaa sitä hiljalleen päätökseen. Siispä ajattelin julkaista jo liian kauan lojuneen tarinanosan tässä postauksessa. Sanoisin, että tämän osan jälkeen tulee 2-3 osaa riippuen keksinkö vielä jotain mahtavaa jatkaakseni sitä vielä vähän enemmänkin. Suoraan sanoen epäilen sitä, sillä ajatukseni on ehkä enemmän ns. soolotarinoissa, mitä olen miettinyt Madamelle ikuisuuden ja Sandralle nyt kuukauden ajan. 

Mitä te tykkäisitte sellaisista tarinoista, joissa yksi nukeista on pääosassa ja osa nukeista vain saattaisi ilmestyä mukaan, jos se kuuluu kyseisen ihmisen tarinaan?

Mutta nyt tämän kertaisen tarinan pariin!

Madame: Eli sama tyyppi, joka on tapattanut vanhempani, olisi hetken ajan minun sisälläni?

Violet: Niin, jos Livia muuttaa minut koiraksi ja onnistuu suojaamaan kymmenesosan siirtoa sinusta minun... ruumiiseeni.

Mia: Sillä sinun Pojullasi on aika vahva luottamus, että kaikki menisi suunnitelmien mukaan. Kohta olemme kaikki koiriksi kirottuja!

Violet: Miten niin "minun Pojullani"?

Madame: Minusta kyllä tuntuu todella vaikealta laittaa kaikki peliin kun kyse on Zillasta. Sillä on varmasti jotain takataskussaan. Varsinkin jos me tehdään pienikin virhe niin hän pääsee heti niskan päälle ja me ollaan avuttomia ilman suunnitelmaa. Eikö ole olemassa mitään suunnitelma B:tä?

Violet: Kyllä se ihan hyvin menee! Älkää vain olko noin pessimistisiä! Kunhan Livia toipuu niin lähdemme tapaamaan Zillaa.

Mia: NYT RIITTÄÄ! Et voi laittaa kaikkea peliin noin kevyesti! Sitäpaitsi Livia väsyi yhteen loitsuun näin nopeasti, miten hän pystyisi kolmeen, vieläpä niin lyhyessä ajassa?

Madame: Mia, ei tarvitse huutaa..., mutta olen kyllä samaa mieltä.

Violet: Luulin, että halusitte tätä! Madame pääsisi osastaan ja kostaisi vanhemmistaan! Mialla olisi mahdollisuus korjata välit veljeensä! Minäkin... *sanat jää kurkkuun*

Madame: Haluan kyllä siitä eroon, mutta en kostaa...

Mia: Violet, ymmärrän kyllä, että sinulla on sekä eniten voitettavaa, että menetettävää. En vain pysty hyväksymään tätä. Tätä menoa jopa Livia kuolee...

Livia: En minä kuole, lepään vain.

Muut: *säikähtää*

Mia: Oletko kunnossa?

Livia: Juu. Anteeksi kun kuuntelin vierestä, silmiini sattui liikaa.

Violet: Se on siis molemminpuolinen vaiva?

Livia: *nousee istumaan* Noo... ei kaikissa tapauksissa, mutta suurimmassa osassa kyllä. Silmät ovat erityisen herkät loitsuille - jopa velhojen silmät.

Mia: ...siis puhutte loitsuista? Kuinka paljon pystyy loitsimaan tai tulemaan loitsutuksi, ennen kuin silmät tippuu päästä?

Livia: Hyvä kysymys, sillä periaatteessahan niihin vain sattuu pahasti tai tulee sokeaksi... Mistä pääsemme taas Violetiin... Kuinka monesti sinua on loitsittu? 

Violet: Mitä? Minuun? Miksi?

Livia: Kysyin, kuinka monesti sinua on loitsittu?

Violet: No äsken sinä loitsit ja... pienenä Zilla kai yritti loitsia minua koiraksi, mutta epäonnistui.

Livia: Oletetaan, että olet oikeassa. Silloin sinua on loitsittu vain kahdesti ja näet vielä ihan hyvin.

Epäilen kuitenkin 

- ja nämä ovat vain minun epäilyjäni, vaikka voivat olla oikeassa tai sitten eivät - 

että Zilla ei epäonnistunut.

Hän oli muuttanut sinut koiraksi ja sokeuduit. Läheisesi ei kuitenkaan hyväksynyt asiaa, että jouduit kärsimään, joten tämä ehdotti Zillalle vaihtokauppaa. Hän päätyisi koiraksi ja sinä saisit elää.

En ole varma miksi, mutta jos näin on ollut, Zilla suostui ehdotukseen.

Kuitenkaan takaisin muuttuessasi näkösi ei ollut enää yhtä terävä ja äitisi selitti sinulle onnettomuudesta. Isäsi ei kuitenkaan kestänyt valhetta, vaan riitaantui äitisi kanssa päätöksestä pitää totuus sinulta piilossa. 

Kuitenkin Zilla sai kuulla asiasta ja käytti tilannetta hyväkseen. Hän oli tulossa luoksesi, mutta vanhempasi olivat osanneet odottaa häntä. He vaativat palauttaa sinulle läheisen ihmisen takaisin ihmiseksi, minkä lisäksi he toivoivat sinun näkösi palaamista ennalleen. 

Zillan kärsivällisyys ei kuitenkaan riittänyt kuuntelemaan sellaista vaan toimi. Hän käytti loitsua, jossa silmiin ei satu, koska sitä ei ole enää mahdollista tuntea. 

Lähtiessään hän antoi sinulle läheisen ihmisen jäädä hetkeksi koirana paikalle, että tunnistaisit hänet ja kantaisit ikuisesti kaunaa hänelle - koska siitä Zilla itse nauttii.

Violet: ...mistä sinä keksit näitä satujasi? Päästäsikö?

Livia: Sanoinhan että nämä olivat vain minun epäilyjäni sen pohjalta, mitä minä olen kuullut. 

Mia: Mä en ymmärrä enää mistään mitään... Siis onko Zilla aivan kaiken takana? Senkin, että tilanne on nyt tämä ja on nyt odottamassa meitä ansaan?

Violet: Ei, ei voi olla, ei... Kyllä minä tietäisin jos olisin ollut joskus koira!

Madame: Violet... 

Violet: ÄLÄ KOSKE! Äh, anteeksi ei ollut tarkoitus huutaa... Minä- minä menen hetkeksi ulos haukkaamaan happea. *säntää ulos huoneesta*

Sellaista lukua tällä kertaa!

Toi nukkekoti on maailman vaikein kuvattava paikka. Pitäis ehkä hankkia joku valopylväs toiseen suuntaan, että saisi edes siedettäviä kuvia. Ja kun yritin joitain kuvia muokata valoisemmiksi, tuntui, että kuviin tuli varjojen sijaan lisää rakeisuutta. Mutta toisaalta noi varjot toi joihinkin kuviin tunnelmaa. Pitää ajatella asioiden positiivisia puolia! (Tosin en oo aina kauheen hyvä siinä.) Mutta eipä mulla muuta. Toivottavasti nautitte postauksesta^^

Any comments?