Päiväkirja, jota en koskaan kirjoittanut

(Joo leikin Ipiccyllä ekaa kertaa...)

Ennen kuin annan Zillan kirjoittaa päiväkirjaansa, jota hän ei koskaan oikeasti kirjoittanut, voisin hiukan selittää.

Olen suoraan sanottuna asettanut itselleni riman liian korkealle kuvatarinan seuraavaan osaan. Tarvitsen sen tekemiseen aikaa, enkä osaa sanoa tarkkaan kuinka paljon.

Sen sijaan, sanoin kuukausi sitten instagramin puolella, että voisin julkaista keskeneräistä pöytälaatikkokirjoitelmaani Zillan tarinasta. 

Joten eiköhän sitten siirrytä itse tarinaan :)

1.9.1991.

Olin vasta tutustunut Laurelineen kun hän tuli sinä iltana luokseni. Olimme olleet joillakin kursseilla samaan aikaan ja tehneet jotain ryhmätyötä isommassa porukassa. Hädin tuskin siis edes tunsin tuota, kun hän tuli sateisena iltana oveeni koputtamaan. Hänen vaatteensa olivat ihan märät ja hänen kosteat hiuksensa valuivat pitkinä kylkiin asti. Hänen silmänsä olivat hiukan pelokkaat kun hän vilkuili kadulla ympärilleen.

"Minua seurataan."

"Kuka sinua seuraa?" kysyin.

"En ole täysin varma, sillä hänellä on voimakas suojautumisloitsu yllään."

"Tule sisälle sieltä. Ei parane kohdata voimakkaampaa väkipakolla."

Laureline näytti yllättyneen ehdotustani, vaikka varta vasten oli koputtanut oveeni. Hän kuitenkin taisi ymmärtää pointtini ja nyökkäsi. Astuin oven suusta pari askelta, että hän mahtuisi sisään. Vasta silloin huomasin, ettei hänellä ollut kenkiä jalassaan. 

"Kuinka hän pääsi yllättämään?" kysyin.

"Kuka?" Laureline vaikutti hetken ihan puulla päähän lyödyltä.

"Se sinun seuraajasi."

"Minä... Olin kotonani. Isäni ei ollut kotona, mutta joku siellä kuitenkin oli. En ole varma oliko se varas vai isääni oottava vieras, mutta hän uhkui niin suurta murhanhimoa, että minua oikeasti pelotti. Lähdin niiltä sijoiltani ensin huoneeseeni, mutta kompastuessani sängyn kulmaan, vieras kuuli minut ja tulin sitten ikkunastani pihalle. Vieras oli alkanut jyskyttää oveani ja päätin vaihtaa maisemaa. En uskaltanut kohdata tuota, vaikka en varsinaisesti edes tiedä, kuka hän oli. Olen pahoillani, kun häiritsin sinua."

En ollut varma oliko Laureline tosissaan. Hän oli kuitenkin luokkansa paras, eikä näyttänyt koulussa pelkäävän tai edes jännittävän mitään. Kysymys olikin, että oliko Laureline keksinyt jonkun tyhmän jekun vai pelkäsikö hän todella jotakuta noin paljon?

"Sinä asut vielä isäsi luona?" Oli kuitenkin kaikista kysymyksistä ensimmäinen, joka pääsi huuliltani. Laureline nolostui hetkessä. Osuin vanhingossa aika arkaan paikkaan.

"En ole ehkä mikään pikkutyttö, mutta minä ja isäni olemme tottuneet tilanteeseen. Äläkä edes kysy äidin tai ystävien luona asumitsa. Olen ihan sujut asian kanssa."

Olisin oikeasti kysynyt sitä. Ei Laureline tyhmä ole. Siksi minua ehkä pelottikin koko tilanne. Miksi juuri minä? Miten hän oli osannut minun asunnolleni? Milloin muka yksi koulun fiksuimmista oppilaista tuli minun luokseni kun häntä pelotti? Minua pelotti jo ajatuskin. Hän oli paljon vahvempi kuin minä. 

"Pikkutyttö tai ei, oletko luonnonlapsi vai haluatko villasukat jalkaan?"

Kysymys, jota Laureline ei taaskaan osannut odottaa. Outoa nähdä hänet noin hämmentyneenä. Eikö kukaan ole ikinä tarjonnut hänelle villasukkia?

"Miksi olet yhtäkkiä niin huomaavainen?" Laureline töksäytti. Seisoimme vieläkin yksiöni olemattomassa tuulikaapissa ja katsoimme toisiamme.

"Miksi muuten tulit tänne? Sanomaan, että sinua seurataan ja että olet liikkeellä ilman kenkiä?"

"Älä käännä kysymystä. On totta, että minua seurataan, eikä minulla ole juuri nyt kenkiä jalassani, mutta miksi nuo asiat saavat sinut koulun hiljaisesta ja murjottavasta tytöstä huolehtivaiseksi neidiksi?"

"Miksi ei saisi? Kyllä minäkin sinun sijassasi etsisin suojaa ja seuraa."

"Etsitkö sinä joskus seuraa?"

En tajunnut puhuvani itseni pussiin. Aloin jo vahvasti epäillä, että Laureline olisi jekuttanut minua ja kohta hänen pari opiskelukaveriaan ilmestyisivät kulman takaa nauraen. Mutta niin ei käynyt. Seisoimme tuulikaapissani samoilla paikoilla, minä katse maassa tuntien Laurelinen katseen minussa.

"Miksi tulit tänne?" säikähdin hiukan vapisevaa ääntäni. 

Kysymys oli koko ajan kalvannut minua, eikä Laureline ollut edes vastannut ensimmäiseen kysymykseeni. Mokoma kysymyksien vääntäjä. Toivoin vain Laurelinen lähtevän pian ja jättävän minut rauhaan. 

"Ajattelin, että sinä uskoisit jonkun seuraavan minua. Onhan kuitenkin aika järjetöntä, että minä ´uusin ja rohkein koululainen TuTa -ryhmässä` olen tälläinen arkajalka tosipaikan tullen. Ajattele nyt vaikka Ninaa ja Alexaa. Olen ehkä viettänyt heidän kanssa paljon aikaa koulussa, mutta eivät he uskoisi minua. He ennemminkin nauraisivat ja sanoisivat, että ei saa säikytellä tollaisilla vitseillä."

"Mitä sinä teet sillä, että uskon sinua?"

"Sitä, etten luule itseni seonneen, tulleen hulluksi, alkanut kuulemaan asioita, aistineen jotain mitä ei ole."

"Se olisikin aika kova paikka sulle, vai? Että kaikki luulee sun olevan hullu ja puhuvan aaveitten kanssa? Sekö ei olisi kivaa?" aloin jo suuttua.

"Zilla..." Laureline yritti aloittaa.

"Ei! Mene jo! Olen mieluummin hullu yksikseni kuin kenenkään kanssa! Älä tule enää luokseni!"

Olin huutanut. Laurelinelle. Omassa tuulikaapissani. 

Hän otti askeleita. Ei ovelle kuten olin olettanut, vaan lähemmäksi. Välissämme ei ollut melkein mitään. Silmäni olivat hänen paljaissa varpaissaan. Hän oli värjännyt varpaankyntensä vaaleanpunaisiksi. 

"Etsitkö sinä joskus suojaa?"

Tajusin vasta sekunnin päästä, että hän viitasi taas omiin sanoihini ja ajatuksiini siitä, että hän on paljon vahvempi kuin minä. 

"Etsin. Mutta eripaikoista kuin muut ihmiset." En ollut myöntänyt asiaa itselleni kauhean usein ja sanoin sen nyt Laurelinelle.

"Ei pimeydessä ole kuin pimeyttä. Mutta valossa näkee muutakin kuin valoa. Penkin, jolla istua. varjon, jonka alle mennä suojaan. Ihmisen, jolta pyytää apua."

"En minä tarvitse apua."

"Sanoit, että etsit suojaa. Mitä tarkoitat sillä?"

"Viihdyn kyllä yksin. Pimeässä. Ettei kukaan näe. Enkä minä näe muita. Joskus vain tuntuu... etten aina jaksa seistä."

"Eli tarvitset apua seisomiseen?"

"Jos väen vängällä haluat sanoa sen noin."

"Jos minä autan sinua seisomaan, voisitko sinä uskoa minua?"

Nostin katseeni hänen silmiinsä. Ne olivat yhä hiukan pelokkaat, mutta varmat. Oliko se tyyppi vieläkin hänen perässään?

"Jos pelkäät tulevasi hulluksi, miksi kysyt asiaa hullulta?"

"En minä ole sinua hulluksi sanonut."

Hetken hiljaisuuden jälkeen Laureline säpsähti ja kääntyi. Hän avasin ulko-oven varovasti. Tulin hänen taakseen nähdäkseni, mitä hän näki. En kuitenkaan nähnyt mitään.

"En tunne enää hänen läsnäoloaan", Laureline mutisi.

"Hänen?"

"...olen tuntenut samalla lailla jo useasti. Tuntuu kuin se tyyppi seurasi minua säännöllisin väliajoin."

"Mitä olet tehnyt muulloin?"

"Sammuttanut huoneeni valot, mennyt parvelle ja ottanut tikkaat pois ja odottanut yksin usein montakin tuntia, että se tyyppi menisi pois."

"Onko se mennyt?"

"Joo. Muttei ikinä näin nopeasti."

"Laureline..."

"Niin?"

"Minä taidan uskoa sinua."

Kuulisin mielelläni mielipiteitänne tästä^^ Tarina on jo nyt pitkähkö vihkossani ja minun pitäisi kehitellä sitä paljon lisääkin. Mutta nyt voisin yrittää julkaista näitä muutamia osia sillee ei-niin-harvoin-kuin-yleensä kun ne kerran mulla on olemassa. Tosin tämänkin osan puhtaaksi kirjoittamisessa kesti aikansa. Kävin jopa ulkona kuvaamassa Zillaa ja tuota ruskeatukkaista naista. Käyttäkää vaikkapa sitä päätänne selvittääksenne, kuka hän on. Sanokaa myös inhositteko mun näitä muokkaamia kuvia? 

Ensi kertaan! Fiuu-