torstai 21. syyskuuta 2017

He eivät ole aaveita


Hei!
Jos joku sattui näkemään eilen julkaisemani tekstin, tiedoksi siis vain, että poistin sen. En täysin ymmärrä itsekään, miten aluksi innostuin siitä postauksesta, mutta sitten inhosinkin sitä ja sen ulkoasu ei miellyttänyt minua. Korvaukseksi mulla olis seuraava osa Zillan tarinaa koneelle kirjoitettuna. Pakko sanoa, että tämä osa muuttui melkein täysin, vain alku on samana kuin alkuperäisessä tarinassa. Tykkään molemmista, mutta tämä julkaisemani osa sopi paremmin tarinani tyyliin ja olen yllättävän tyytyväinen siihen. Ei kun sitten vain nauttimaan tarinasta!


13.10.1991

Oli varhainen aamu eikä sumu ollut vielä laskeutunut. Olin kävelemässä koululle, kun kuulin huutoja. Huutoja minulle. Leikkikirouksia, uhkauksia, ynnä muuta kivaa. Sitten erotin Alexan äänen, joka käski minua pysähtymään. Se sai minua katsomaan taakseni ja tajuamaan, kuinka monta heitä oli. Myös joitain poikaopiskelijoitakin oli tullut paikalle. Kiristin tahtiani, mutta Nina juoksi minut kiinni ja taklasi minut mahalleni asfalttia vasten. Tartuin Ninaa nilkasta ja hän jäi niille sijoilleen pienen jääkirouksen jäljiltä. Meidät tavoitettiin ja en ollut tajunnut edes nousta, kun päälleni asettui ainakin kaksi ihmistä ja joku tyttö auttoi Ninaa lämmittämään hänen nilkkaansa.

Joku tarttui kurkustani ja painoi sitä maata vasten.

”Mitä sinä olet tehnyt aaveillesi? Käskenyt kummitella Laurelinelle?” Alexa tivasi ja tukisti toisella kädellään minua hiuksista. Kun en vastannut, hän kirosi vielä lisää ja löi päätäni maahan. Painoin kämmeneni maata vasten ja kutsuin niitä Alexan aaveiksi sanomia sieluja. Sain ainakin kaksi houkuteltua lähelle ja kun Alexa ei katsonut pariin sekuntiin minuun, tartuin nopeasti kiinni sieluista, repäisin kämmeneni maasta ja kietaisin sormeni Alexan ranteen ympärille. Hän ei ehtinyt edes kiljaistakaan, kun hän kaatui maahan. Toinen sielu piti hänen toista kättään paikallaan ja toinen sielu taisi pitää hetken korkeaa ääntä Alexan pään sisässä, sillä Alexan silmät olivat selko selällään. Sitten se meni toiseen käteen ja vaikka Alexaa kuinka yritettiin saada maasta irti, hänen kätensä eivät liikkuneet mihinkään.

Katseet kääntyivät minuun ja ne vaikuttivat pelästyneiltä. Minuun ei tartuttu tai pakotettu mihinkään, mutta jotenkin sain tietä, kun astelin aamun täydessä hiljaisuudessa Alexan viereen. Kumarruin hänen viereensä ja hän varmasti kuuli, kun sanoin: ”He eivät ole aaveita.”

Tartuin Alexan molempiin käsiin samanaikaisesti ja sielut tempaisivat minut heti pystyyn. He kihisivät päässäni. Ne olivat ihan järjiltään. He sadattelivat minulle. He kutsuivat minua ilkeäksi tyttöpiruksi, joka yritti leikkiä elävää ihmistä. He olivat todella vihaisia, että olin kutsunut heidät maan alta, heidän lepopaikastaan, niin itsekkääseen ja typerään tarkoitukseen. Yritin kertoa heille, että voin palauttaa heidät heti takaisin, mutta he suuttuivat yhä enemmän. Kutsua ja lähettää heti takaisin? Miksi minä heidät oikein kuvittelin? Sen kun tietäisi, en ole koskaan saanut siihen vastausta. En itsestäni, enkä keneltäkään muulta.

Sielut repivät tärykalvojani ja painoin käteni päätäni vasten. Aivoni eivät kestäisi tätä, jos joudun tähän tilanteeseen joka päivä. En ole edes täysin toipunut eilisestä. Olin herännyt aamulla päänsärkyyn ja tällä hetkellä sielut nauroivat päässäni, käkättivät kuin sata käkeä olisi koputtanut puuta vasten samaan aikaan. Tällä kerralla kohde tosin oli aivokuorieni sisäpinta.

”Zilla! Kuuletko minua?!”
Ääni oli vaimea ja yritin nähdä eteeni, mutta sielut eivät sallineet sitä vaan toinen niistä ryntäsi heti aivojen takaosaan vaivaamaan näköhermojani.
”Kuulen! Auta minua! Ole varovainen!” huusin. Minulla on jokin aavistus, että kyseessä oli Laureline ja hän sentään tiesi, mitä odottaa. Minun pitäisi olla heti valmis auttamaan häntä, sillä sielut väsyvät nopeasti vaihdoissa ja me väsymme, kun he ovat pitkään meissä.
Yllätyksekseni kaksi ihan eri lämpöistä kättä tarttui minuun. Toinen oli hiukan viileä ja tarttui vasempaan käteeni. Toinen oli paljon lämpimämpi ja tarttui oikeaan käteeni. Kun sain silmäni auki, Laureline oli vasemmalla puolellani ja minulle tuntematon poika seisoi oikealla puolellani. He olivat onnistuneet erottamaan sielut toisistaan, mikä oli samalla tosi nerokasta, mutta samalla se vihastutti heitä varmasti lisää.

Seurasin kolme, neljä sekuntia, että Laureline näytti hallitsevan jotenkin tilannetta. Poika puolestaan oli alakynnessä ja henkäisin nopeasti keuhkoihini ilmaa ja laskeuduin jälleen maan tasolle tämän luokse. Laskin käteni pojan oikealle kämmenelle ja tunsin saman lämmön kuin hetki sitten. Sitä seurasi vinkaisu. Sielu ei jaksanut enää edes kunnolla kiljaista.
”Mikä sinun nimesi on?” kysyin sielulta.

Sandra

Ääni puhui kuin omaani, se tuli jostain sisuksistani. Kuin se ei olisi minä, mutta kuitenkin se oli minussa ja minä kuulin häntä.

”Lupaan, Sandra, että en kutsu sinua enää. Painan nimesi mieleeni ja annan sinun olla rauhassa, kunhan nyt palaat maan sisään”, puhuin hänelle matalalla äänellä. Sitten se hiljentyi hetkeksi kuin myöntymisen merkiksi ja painoin kämmeneni maata vasten ja päästin Sandran menemään.

Seurasi hetki, kun en kuullut mitään. En ketään sielua, en ketään ihmistä. Laureline katsoi minuun hämmentyneenä. Hän oli varmasti puhunut juuri jotain sielulle, vaikkei ollut itse kuullut sielun ääntä. Ei hän muuten olisi saanut sitä lähtemään. Poika tuijotti minua ja tajusin, kuinka lähellä olin tuota. Pojan takana näin paikalle jääneen lopun porukan. Osa oli kaikonnut, osa oli jäänyt paikalle katsomaan tapahtumia.

”Anteeksi”, rikoin hiljaisuuden ja jatkoin melkein heti: ”En olisi saanut tehdä sitä.”
”Mutta teit kuitenkin!” Alexa, kukapa muukaan? ”Olet ihan seko, et ansaitsisi olla olemassa! Veljeilet Helvetin Aaveiden kanssa!”, Alexa jatkoi ja sai joitain ihmisiä takanaan säikähtämään.
”He eivät ole-” yritin aloittaa, mutta Alexa keskeytti minut: ”Aaveita ne ovat ja sinä olet yksi niistä! Keneltä olet varastanut ruumiin, senkin hylkiö?!”

Seuraavaksi tapahtui jotain, mitä en yhtään odottanut. Laureline tuli taakseni ja painoi linkkuveitsen terän ranteeseeni niin nopeasti, etten ehtinyt estää. Älähdin ja verta tippui kengälleni.

”Mitä sinä-?” yritin aloittaa, mutta minut keskeytettiin taas: ”Aaveet eivät vuoda verta! Jos joku vielä uhmaa Zillan ihmisyyttä suutun tosissani! Jopa minä onnistuin auttamaan näitä ’sieluja’ vaikken edes kuule heitä! Zillalla ei ole mitään yliluonnollisia kykyjä, hän osaa vain puhua sielujen kanssa. Uskon, että taito kulkee suvussa, mutta koska Zillan vanhempia ei enää ole, emme saa tietää siitä sen enempää. Onko vielä jotain epäselvyyttä?!”

Laureline oli suuttunut tosissaan, näin sen hänen silmistään. Tuijotin häntä ja painoin samalla oikealla kädelläni vasemman käden haavaani. Se ei ollut kauhean syvä, mutta siitä oli tullut vahingossa aika pitkä. Vähitellen ihmiset alkoivat poistua paikalta ja lopulta jäljellä oli enää minä, Laureline, Alexa ja se poika. Laureline ja Alexa seisoivat vastatusten ja seurasin heitä samalla kun olin antanut pojalle luvan sitoa haavani kaulahuivillani.

Aluksi he eivät sanoneet toisilleen mitään, mutta sitten Alexa alkoi kyselemään Zillalta miksi hän seisoi minun puolellani ja eivätkö he eivät ole enää ystäviä. Laureline mietti hetken ja puhui sitten: ”Alexa… Olimme jo ekana päivänä niin best friends että jo siitä tajusin, etten kykene pitämään rimaa samana koko aikaa. Sinä olisit halunnut olla koko ajan sen ihmisen kanssa, joka yleensä olin ja olen. Mutta olen huomannut Zillan kanssa sen, että riman ei tarviste aina olla niin korkealla. Voin olla myös epävarma ja peloissani, että minut otetaan tosissaan ja minusta huolehditaan. Se tuntuu hyvältä.”

Alexa ei sanonut mitään. Hän vain nyökkäsi, yritti kai hymyillä Laurelinelle, mutta epäonnistui siinä ja poistui katsomatta enää minuun. Kun en enää nähnyt häntä, Laureline kääntyi puoleeni ja hymyili jotenkin tosi herttaisesti. En osannut olla hänelle vihainen, vaikka jotenkin olisin halunnut hänen menevän Alexan perään ja jättämään minut elämään omaa elämääni. Minusta kuitenkin tuntui, että oli tapahtunut jotain peruuttamatonta. Nimittäin se, että Laureline oli valinnut haluavansa olla minun seurassani.

”Oletko kunnossa?” Laureline kysyi minulta.
”Joo, kiitos hänen…?” Vastasin ja käänsin katseeni poikaan, joka oli juuri saanut aikaiseksi siistin painesiteen vasempaan käteeni.  
”Nimeni on Chris. Tai oikeastaan Christopher Liam Ray, mutta pyydän sinua kutsumaan minua Chrisiksi.”
”Kiitos… Chris.” Sanoin ja taisin punastua ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin. Näin Laurelinen hymyilevän merkityksellisesti, mutta en kiinnittänyt siihen huomiota. He auttoivat minut seisomaan ja lähdin heidän kanssaan koululle. 


Mitä tykkäsitte? Kommentit piristää ihmeellisesti päivää^^ 
Itselläni oli aivan kauhea päivä tänään, mutta poikaystäväni sai sen muuttumaan paremmaksi.
Yritän taas jossain vaiheessa kirjoitella tarinaa lisää koneelle. Katsotaan kuinka paljon seuraava osa muuttuu kun kirjoitan sitä puhtaaksi. Ja jos joku ei tosiaan ola vielä tajunnut, tämä tarina on alkujaan mun yhdessä vihkossa käsin kirjoitettuna ja siinä vähän kestää kun kirjoittaa sitä koneelle miettien samalla kuitenkin, että tarinan juoni pysyy jotenkin samana (koska mä jotenkin innostun kehittämään kaikkea aina uusiksi)


Ensi kertaan!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti