Muuttumisleikkiä

Hei! 

Oon ollu viime aikoina jotenkin superepäaktiivinen nukkejen suhteen. Ajattelin kuitenkin taas kirjoitella ja tällä kertaa oli tarjolla kaksi hiukan lyhyempää osaa.

Nää kaksi kuvaa tässä ei liity tarinaan mitenkään. Ajattelin vain yksi päivä testata hiukan näiden peruukkien vaihtoa mun nukeilla. Madame sai Violetin uuden peruukin, Mia Violetin vanhan peruukin ja Violet Mian peruukin päähänsä. Nää kaikki muuttu niin paljon! :o Jo senkin takia oon vähän nihkee ostamaan uusia peruukkeja, koska koen, että jokaisella nukellani on omanlaisensa tyyli ja se on usein perustunut nimenomaan nuken hiuksiin.

Mutta nyt tarinan pariin! 

2.1.1992

En olisi voinut koskaan kuvitella viettäväni sellaista joulua. Joulua, jolloin minun luonani oli jopa kaksi ihmistä. Vietimme jopa Uuden Vuoden kolmistaan.

Sen jälkeen, mitä koululla oli tapahtunut, Laureline vietti minun kanssa suurimman osan ajastaan ja ainakin hän viihtyi. Itse en ole aina varma viihtyvyystilastani. Chrisin seurassa puolestaan tunnen itseni huomatuksi. Hän on niin huomaavainen ja kohtelias. Hänen ja Laurelinen seurassa uskalsin olla hiukan rennommin ja antaa pikkuasioiden olla. Tuntui kuin mikään ei voisi satuttaa minua enää. Ainakin siis luulin niin.

Joka tapauksessa Laureline ja Christopher olivat luonani jouluna. Olimme hankkineet pienen kuusen pöydälleni ja olimme ostaneet toisillemme lahjoja. Laureline oli ostanut minulle räjähtäviä sananparsia, jotka räjähtävät, kun ne luetaan. Kyseessä on siis rasia täynnä lauseita ja sanontoja kirjoitettuna paperille. Sen parissa oli tosi hauskaa illan mittaan, kun nauroimme lauseille yhdessä. Räjähdykset olivat parhaita, vaikka niistä tulikin ihan kaamea sotku.

Christopher oli ostanut minulle suklaata ja maalannut kauniin kortin. Yllättävää kyllä, hän oli ainoana poikana meistä kolmesta kädentaitoisin. Hän jopa ihmetteli, miten kuusen olisi käynyt, jos olisi antanut minun ja Laurelinen koristella se yhdessä.

Kaikkein hämmentävintä oli se, että viihdyin tuona aikana paremmin Laurelinen ja Christopherin kanssa kuin itseni kanssa.

25.6.1992

Seisoin puron vierellä ja nojasin toisella kädelläni aitaan. Katsoin veteen ja yritin nähdä sen pohjalle. Puro oli kivikkoinen ja emmin. Pitäisikö unohtaa koko juttu? Tai etsiä edes parempi paikka?

Lopulta kuitenkin pudotin kädessäni olevan esineen veteen ja annoin sen virrata veden mukana pois. Se kolahteli pienesti pohjassa oleviin kiviin, mutta onnistui jatkamaan matkaansa.

”Arvaa kuka?” Kuului ääni ja kädet ilmestyivät kuin tyhjästä silmieni eteen.

”Chris?” arvasin, sillä en tuntenut ketään muuta poikaa, joka koskisi minuun. Tai ainakaan tavalla, mikä ei satuttanut minua. Poika otti kätensä pois silmiltäni ja käännyin häneen päin. Katsoimme toisiimme ja vain aita oli välissämme.

”Tiputitko sen?” Chris kysyi varovaisesti.

”Joo, vastasin pojalle.

”Oikeasti? Hyvä Zilla!” Chris vaikutti iloiselta.

”Eihän siinä kestänyt kuin joku viisitoista vuotta…”, mumisin.

”Vaikka menneitä ei voi muuttaa, tulevaa voi. Teit juuri rohkeasti päästessäsi sen kirotun esineen menemään.”

”Se kirottu esine oli erittäin vanha ja äidille rakas esine. Siten se oli myös minun amulettini, tiedät kyllä!” kivahdin.

”Siksi sanoinkin, että teit juuri jotain todella rohkeaa.”

”Toivottavasti olet oikeassa. En koe oloani erityisen rohkeaksi juuri nyt.”

”Miten voisin helpottaa oloasi?” Chris kysyi vilpittömästi. En keksinyt ensin mitään ja päädyin vain kiipeämään aidalle ja Chris otti minua vyötäisiltä ja auttoi minut alas aidalta turvalliselle maaperälle.

Olin siis kiivennyt aidan yli jo aikaisemmin ja jättänyt äidin perintöni veden ajelehtimaksi. Sitten olin jättänyt itseni Chrisin käsiin. Hän ei ollut irrottanut otettaan minusta. Katsoin häneen ja hymyilin pienesti. Chris oli saanut minut monesti hymyilemään ja koin oloni turvalliseksi hänen kanssaan. Olimme nähneet varmaan jokaisena tämän vuoden päivänä aina jostain syystä. Aikaisemmin olisin kokenut asian outona ja tungettelevana, mutta nykyään viihdyin melkein jopa paremmin Chrisin kuin Laurelinen kanssa. Kaikki tuo selkeni minun päässäni ja yhtäkkiä koin pitäväni Chrisistä todella paljon, minkä seurauksena painoin pääni pojan rintaa vasten.

”Älä jätä minua”, vastasin pojan aikaisempaan kysymykseen näin pitkän tauon jälkeen. Poika kuitenkin tajusi viittaukseni hänen sanoihinsa ja halasi minua.

”Siitä saat olla varma.”

Onnellinen Zilla?

Olisi kiva kuulla kommentteja, niitä on aina niin ihana lukea!^^

Ei kai mulla muuta enää, eli nähdään seuraavassa postauksessa, jos mä joskus saisin jotain muutakin aikaan kuin vain näitä tarinoita. Itse kuvat on jääny niin vähälle viime aikoina :/

Ainii hei syyslomalla kyl otan kuvia! Viimeistään syysloman jälkeen siis ;))